Hehkulampuilla vihollista vastaan

Ensimmäiseen maailmansotaan kulminoitunut ja sen jälkeen kiivaana jatkunut sotateknologinen kehitys pakotti armeijat kaikkialla maailmassa kiinnittämään huomiota paitsi joukkojen, myös kaupunkien ja teollisuuslaitosten naamiointiin. Tehtaita ja voimalaitoksia ei tietenkään voitu taikoa näkymättömiksi, mutta hyödyntämällä erilaisia naamioimiskeinoja sekä säännöstelemällä valaistusta, voitiin sotatalouden kannalta tärkeät kohteet saada sulautumaan paremmin ympäristöönsä – ja näin tehden vaikeuttaa niiden pommittamista. Artikkelin aiheena on jatkosodan aikana kuuluisuuteen nousseen Alvar Wilskan ”loistava keksintö”: Wilska-valoiksi kutsuttu suojavalaistusjärjestelmä, joka tarjosi Suomen oloihin soveltuneen ja kansainvälisestikin kiinnostavan ratkaisun kokonaisten teollisuusalueiden naamioimiseksi. Yönäkemisen fysiologiaan perustunut järjestelmä vakuutti sodanjohdon hyödyllisyydestään ja asennettiin loppuvuodesta 1943 suojaamaan Suomen Ruhriksikin kutsuttua Vuoksenlaakson aluetta. Artikkelissa suojavalaistusjärjestelmä sidotaan kontekstiinsa, samalla kun pyritään arvioimaan armeijaa ja teollisuutta yhdistäneen naamioimisprojektin tyypillisyyttä. Artikkelista käy ilmi, että raja-aidat tutkijoiden, insinöörien ja upseerien välillä olivat – ainakin tässä tapauksessa – verrattain matalat ja että epäkonventionaalisimpiinkin ideoihin tartuttiin sodan ja resurssipulan johdosta hanakasti. Oman lukunsa artikkelissa saavat myös suojavalaistuksen Saksaan myyntiä koskeneet neuvottelut, joissa suomalaiset saivat poikkeuksellisesti esiintyä merkittävänä pidetyn sotateknologian myyjinä.