Nykyrunouden yhteisöllisyys ja Juha Jyrkkään eeppinen soturirunoelma Ouramoinen

Nykyrunouden yhteisöllisyys ja Juha Jyrkkään eeppinen soturirunoelma Ouramoinen  Suomenkielinen nykyrunous on luonteeltaan monin tavoin yhteisöllistä, mikä ilmenee niin runoudessa itsessään, siihen liittyvässä toiminnassa ja niissä tavoissa, joilla runoudesta puhutaan. Runouden kenttä on kuitenkin jakautunut moniksi pieniksi toimijoiksi, joiden intressit runoutta kohtaan ovat osin yhteisiä ja osin eriäviä. Tutkin artikkelissani sitä, miten yhteisöllisyyden tuntu muodostuu itse runoudessa sekä puheessa runoudesta.  Juha Jyrkkään eeppinen soturirunoelma Ouramoinen (2014) edustaa hyvin omintakeista nykyrunoutta kronologisesti etenevällä epiikallaan ja kalevalamittaa mukailevalla poljennollaan. 1950-luvun kuvapainotteisesta modernismista alkaen Ouramoisen kaltainen täysmitallisuus ei ole ollut suosiossa suomenkielisen runouden kirjoituskäytännöissä ja vastaanotossa. Lisäksi Ouramoinen on genrehybridi, jossa SKVR:n runokorpuksen ainekset yhdistyvät spekulatiiviseen fiktioon, fantasiakirjallisuuden miekka- ja magia tyyliin, sekä heavy metal -musiikkiin.  Jyrkäs on liittänyt Ouramoiseen esipuheen, jossa hän selventää teoksen syntyolosuhteita ja motiiveja, kuten nuorison innostamista kalevalamittaisen runouden kirjoittamisen pariin. Esipuheen retorisissa valinnoissa käy ilmi Jyrkkään ajatus Ouramoisen sijoittumisesta suomalaisen nykyrunouden kentällä omaan lokeroonsa, joka on esimerkiksi lähempänä edellä mainittujen fantasiakirjallisuuden ja raskaan musiikin genrejä kuin runoutta. Hän ottaa myös etäisyyttä runouden juhlallisuuteen genrenä ilmoittamalla, että kirjoitti Ouramoisen osana ”kirjoita romaani kuukaudessa” -tempausta.  Nykyrunoutta käsittelevissä kirjoituksissa käy ilmi, että niissä ei Ouramoista tai sen edustamaa kalevalamittaista runoutta ole huomioitu käytännössä katsoen ollenkaan. Näin sekä Jyrkäs että nykyrunouden kenttä ovat määritelleet omia rajojaan niissä retorisissa valinnoissa, joita ovat kirjoituksissaan käyttäneet.  Ouramoisen suhteuttaminen toiseen SKVR:n runokorpusta hyödyntävään nykyrunoteokseen, Johanna Venhon Yhtä juhlaa -runoelmaan, toi esiin sekä eroja että yhtäläisyyksiä. Molemmat teokset edustavat vähemmän vaikeaksi miellettävää nykyrunoutta johtuen siitä, että niissä on esimerkiksi selkeästi hahmotettava puhuja. Ne eivät myöskään ole tietoisesti kielellä leikitteleviä tai muuten kokeellisia. Suurin ero teosten välillä on niiden muodostamissa yhteisöllisissä merkityspotentiaaleissa. Ouramoisen runomaailma on yltiömaskuliininen sankaritarina, joka tarjoaa tällaisesta fantasiamaailmasta kiinnostuneille yhteisöllisen samastumisen kohteita. Kansanrunovaikutteet kiertyvät teoksessa osaksi sankarimyytin rakentamista, jolloin esimerkiksi naisten osa on olla sankarin valloituksen kohteita.  Yhtä juhlaa puolestaan liikkuu äitiyden ja naiseuden alueilla, ja käyttää kansanrunousaineksia osana nykyäidin arkea muodostamassa yhteisöllisyyden tuntua menneitten ja nykyisten naissukupolvien välillä. Venhon runoissa ei puolestaan ole miehiä, esimerkiksi isiä missään näkyvässä roolissa.  Ouramoisen erityisyys nykyrunouden kentällä liittyy sen eeposmuotoon, kansanrunousaineksiin, mitallisuuteen ja eri genrejen sekoittumiseen. Sen yhteisölliset merkitykset ovat yhtäältä sidoksissa kansanrunouteen historiallisesti muodostuneisiin artikulaatioihin, jolloin se voi tarjota myös kansallisen yhteisöllisyyden aineksia, mikä on nykyrunoudessa harvinaista. Toisaalta teos purkaa näitä artikulaatioita yhdistelemällä eri genrejä, jotka puolestaan mahdollistavat uudenlaisia yhteisöllisen samastumisen kohteita tai heikentävät vanhoja. Esimerkiksi SKVR:n arkiston esimodernien runojen käyttö 2000-luvun kontekstissa ja osana tätä genrehybridiä muuttaa niitä merkityksiä, joilla runot tarjoavat yhteisöllisen samastumisen kokemuksia lukijoilleen.  Nykyrunouden yhteisöllisyyttä kartoittava analyysini osoitti sen, että käsitystä runouden yhteisöllisyydestä muokataan niissä käytännöissä, joissa runoutta ja runoudesta kirjoitetaan. Kuvitellut yhteisölliset merkitykset muodostuvat diskursiivisten valintojen tuloksena niin runoteoksissa kuin runokentän toimijoiden määrittelyissä. Se, millaisena kukin runoteos esittää maailman vaikuttaa siihen, millaisia yhteisöjä ne muodostavat ja millaisia sulkevat ulkopuolelleen.