1910-luvun erämaakuvaukset ja queerin tehtävä

Suomalainen kirjallisuus tuntee useita kahtiajakoja, joissa terve kansalaisuus piirtyy esiin suhteessa ulkopuoleensa. Maaseutu määrittyy usein terveen subjektin luonnolliseksi ympäristöksi, kun kaupunki on degeneraation, seksuaalisuuden ja juurettomuuden alue. Näissä jaoissa on kuitenkin kyse järjestäytyneen yhteiskunnan sisäisistä rajoista: artikkeli kysyy, kuinka tähän polarisointien historiaan asettuu luonnontilainen metsä? Artikkelin aineistona on kolme kaunokirjallista teosta, H. Ahtelan Pyhitysvaaran vanha asujain (1918) ja Väinö Katajan Noidan kirot (1914) ja Tuskaa (1907). Teokset kuvaavat ekspansiivista suomalaisuutta, joka 1900-luvun alussa kurottautui erämetsiin. Ne eivät problematisoi järjestäytyneen kansakunnan levittäytymistä vaan esittävät sen paitsi luonnollisena myös vaihtoehdottomana. Teoreettisesti artikkeli ammentaa queerteoreetikko Lauren Berlantilta ja Lee Edelmanilta, ja näkee romaanien rakentavan kansallista heteroseksuaalisuutta. Romaaneja yhdistää ulkopuolisen hahmo, joka edustaa metonyymisesti villiä, luonnontilaista metsää tai erämaata, mutta on samalla myös queerin figuraatio ja konkretisoi sosiaaliseen järjestykseen rakenteellisesti kirjautuvaa mahdollisuutta sen omaan epäonnistumiseen. Tällä ulkopuolisen hahmolla on tarinoissa sama funktio, vaikka se saa kolmet eri kasvot: peikon, noidan ja oudon hiihtelijän. Hahmon tehtävä on tulla mitätöidyksi. Pelottavan ulkopuolisen on väistettävä, jotta järjestys voi piirtyä esiin.