Orientoitumisvaiheen tulokset Muddusniemen koetilan nurmikasvitutkimuksissa

Muddusniemen koetilalla (69°5' pohj. lev., 27°3’ it. pit.) on vuodesta 1947 alkaen suoritettu nurmikasvitutkimuksia. Kenttäkokeet on perustettu uutismaan pelloille, joiden pohjamaa on hiesua ja muokkauskerros erittäin vähämultaista karkeata hietaa, pH 5.5—5.7. Eri vuosina saatujen satojen määrät ovat suuresti vaihdelleet talvien ankaruus- (taulukot 1 ja 2) sekä kesien kosteuseroista (kuva 6 ja 7) johtuen. Paksu lumipeite on yleensä suojellut nurmikasveja paleltumiselta (kuva 1); paleltumisvaurioiden esiintyminen on ollut riippuvainen etupäässä siitä, miten aikaisin lumi on keväällä sulanut. Lumen alla ovat kuitenkin tavituhosienet vioittaneet ja tappaneet nurmikasveja, erityisesti heinäkasvilajeja. Nurmiheinien tuhosienistä pohjolan pahkahome (Selerotinia borealis) on ollut haitallisin (kuvat 2—5). Nurmiheinissä, mutta myös apilassa, on lisäksi esiintynyt Fusarium- ja Typhula-sienien tuhoja. Apilamätää (Selerotinia trifoliorum) on esiintynyt hyvin vähän. Talvituhosienet osoittautuivat vaarallisimmiksi nurmikasvien nuorille oraille ja myös fysiogenisten tekijäin heikentämille kasveille, mm. niille nurmikasvikannoille, jotka yleensäkin ovat puutteellisesti sopeutuneet pohjoisiin olosuhteisiin. S. borealis muodosti syyskuussa runsaasti kotelomaljoja. Nämä sietivät paleltumatta pitkäaikaista ja melko kovaa (—7°C) pakkasta. Kesän aikana ei nurmikasveissa esiintynyt ruostesieniä ollenkaan. Muidenkin tuhosienien merkitys oli vain toisarvoinen. Kesällä 1950 heinän rengaslaikkua (Mastigosporium album) esiintyi kuitenkin siinä määrin, että sillä oli timotein talvehtimista heikentävä vaikutus. V. 1953 ankara pouta aiheutti lähes heinäkadon (kuvat 6 ja 7). Tutkituista 14 nurmikasvilajista osoittautuivat tyydyttävän viljelyvarmuuden ohella satoisimmiksi puna-apila, timotei, nurminata ja nurmipuntarpää (taulukot 3 ja 4). Näistä nurmipuntarpää oli viljelyvarmin ja säilyi nurmissa kauimmin; sen sadon määrä ei seitsemän vuoden kuluessa todettavasti alentunut. Nurmipuntarpää ehti säännöllisesti kehittää tuleentuneen, runsaalta näyttäneen siemensadon. Kolmena ensimmäisenä vuonna kylvön jälkeen timotei oli kuitenkin keskimäärin satoisampi; nurminata oli 1. ja 2. vuoden nurmissa vähintään timotein veroinen, mutta jo 3. vuoden nurmessa selvästi heikkosatoisempi. Puna-apilasta saatiin 2—3 ensimmäisenä vuonna kylvön jälkeen suurin sato. Pohjois-skandinavialaiset apila- ja timoteikannat olivat viljelyvarmemmat kuin kanadalaiset. Apilan viihtyminen oli ratkaisevasti nystyräbakteerisiirrostuksen varassa (kuva 8, taulukko 6). Salpietarilannoitus jonkin verran lisäsi nuoren puna-apilanurmen satoa. Hivenaineilla (Cu, Mn, Bo, Zn ja Mo) ja pohjamaahiesun sekoittamisella muokkauskerrokseen ei ollut todettavaa edullista vaikutusta. Sen sijaan karjanlanta huomattavasti suurensi apilasadon määrää (taulukko 5). Vielä tuntuvampi merkitys oli etelä-Suomesta tuodulla hyvällä siirrostusmaalla; jo 400 kg/ha tällaista peltomaata lisäsi oleellisesti apilan satoa. Siirrostusmaan vaikutus perustui otaksuttavasti sen sisältämään pieneliöstöön, muuhun kuin nystyräbakteeriflooraan. Suojakasvin vaikutus nurmen sadon määrään oh suhteellisen pieni (taulukot 7 ja 8). Sen käytön tarkoituksenmukaisuus rikkaruohottomalla pellolla lienee ensisijaisesti suojakasvin sadon arvosta ja viljelykustannuksesta riippuvainen.