Folkloristista lingvistiikkaa – Christfrid Gananderin kansanrunokoelman Lypsäjän sanat

Historiallisten suullisen runon tallenteiden tutkimuksella on Suomessa pitkät perinteet, mutta kalevalamittaisen kansanrunouden kielestä on viime vuosikymmeninä silti tehty lingvististä tutkimusta suhteellisen vähän. Vielä 1900-luvun alkupuolella vallinnut vahva yhteys folkloristiikan ja fennistiikan eli suomen kielen tutkimuksen välillä on ohentunut. Runokielen tulkinnassa tarvitaan sekä lingvististä että vankkaa folkloristista osaamista. Monet runokielen muodot sekä sanat ovat nykykielen käyttäjän näkökulmasta jo hyvinkin arkaistisia ja usein monitulkintaisia. Kansanrunojen kieltä tutkittaessa on paitsi tunnettava historiallista fonologiaa, morfologiaa ja sanastoa myös pyrittävä ymmärtämään kansanrunojen kertomusmaailmoita sekä runokieltä. Kuten Timonen (2004, 11) toteaa: ”kalevalamittaisesta runoudesta on erityisen mittansa, arkaaisen kielensä ja laajojen, vaikeasti hallittavien aineistojensa myötä ehkä kehittynyt oma enemmän tai vähemmän hermeettinen maailmansa, jonka avautuminen modernille katseelle on hidasta”. Vanhan kalevalamittaisen runon tulkinnassa näkisin hedelmälliseksi folkloristien ja lingvistien yhteistyön, jota toivoisi harjoitettavan nykyistä enemmän.